Tuntuu siltä, että pitäisi aina itse kestää, mutta muut saavat sortua
silloin kun siltä tuntuu. En minäkään aina jaksa ja kaikki ne "onneksi
sä oot niin järkevä" -lausahdukset saavat minut puremaan huuleni
verille. Onneksi jotkut osaavat avautua. Välillä tuntuu siltä, etten
osaa edes kirjoittaa anonyymisti nettijournaliin. Oikeasti, niin kauan
kuin muistan olen antanut ihmisten polkea minut jalkojensa alle. Olen
saanut toimia aina niinä korvina, mutta hetkenä, jolloin voisin itse
tarvita tuudittajaa ja rauhoittajaa, kukaan ei ole paikalla.
Valmiudessa. Onko ratkeaminen ja lyyhistyminen vain tiettyjen ihmisten
yksinoikeus? Haluaisin ihmisen, joka oikeasti on läsnä silloin, kun
tarvitsen keskustelua, käsitteli se sitten vaikka tiskaamista tai
jotain syvempää. Surullista ajatella ettei ole ollut kertaakaan
kenenkään kanssa niin hyvä ystävä, että olisi uskaltanut luoda syvemmän
siteen kertomalla itsestään enemmän. Luottamalla. Puhumalla. Suuret
asiat alkavat pienistä asioista. Ensin olisi hyvä löytää joku, joka
haluaisi oikeasti pysyä vierellä. Minä kuuntelisin. Minua kuultaisiin.
Koputtaisipa joku oveen ja sanoisi ettei ikinä lähde.
Pelottaa oma tulevaisuus ja sen tyhjyys. Pelottaa se, että saatan
jatkaa elämääni näin vielä monia vuosia. Kymmeniä. En halua sitä, mutta
muuttaminen on yllättävän vaikeaa, vaikka kyseessä olisi kuinka pienet
seikat. En osaa yhtäkkiä lähteä ihmisten pariin, kun olen opetellet
erakoitumista vuosia. Sain joskus päähäni, että yksinäisyys on se, jota
ihannoin ja eristin itseni muista. Toivoin silti jonkun seuraavan,
pitävän kädestä ja halaavan, mutta pysyvän sopivan välimatkan päässä,
jos halusin olla itsekseni. Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että vaadin
ympärilläni olevilta ihmisiltä aivan liikaa. Haluaisin suukon otsalle.
Epäilys on kasvanut suunnattomaksi. Epäilys siitä, ettei tätä kukaan
lue. Jos joku eksyy tänne, voiko jättää vaikka huutomerkillä varustetun
kommentin, jotta tiedän olevani elossa. Pliis.
maanantai, 5. joulukuu 2005
Kommentit