Tuntuu siltä, että pitäisi aina itse kestää, mutta muut saavat sortua silloin kun siltä tuntuu. En minäkään aina jaksa ja kaikki ne "onneksi sä oot niin järkevä" -lausahdukset saavat minut puremaan huuleni verille. Onneksi jotkut osaavat avautua. Välillä tuntuu siltä, etten osaa edes kirjoittaa anonyymisti nettijournaliin. Oikeasti, niin kauan kuin muistan olen antanut ihmisten polkea minut jalkojensa alle. Olen saanut toimia aina niinä korvina, mutta hetkenä, jolloin voisin itse tarvita tuudittajaa ja rauhoittajaa, kukaan ei ole paikalla. Valmiudessa. Onko ratkeaminen ja lyyhistyminen vain tiettyjen ihmisten yksinoikeus? Haluaisin ihmisen, joka oikeasti on läsnä silloin, kun tarvitsen keskustelua, käsitteli se sitten vaikka tiskaamista tai jotain syvempää. Surullista ajatella ettei ole ollut kertaakaan kenenkään kanssa niin hyvä ystävä, että olisi uskaltanut luoda syvemmän siteen kertomalla itsestään enemmän. Luottamalla. Puhumalla. Suuret asiat alkavat pienistä asioista. Ensin olisi hyvä löytää joku, joka haluaisi oikeasti pysyä vierellä. Minä kuuntelisin. Minua kuultaisiin. Koputtaisipa joku oveen ja sanoisi ettei ikinä lähde.

Pelottaa oma tulevaisuus ja sen tyhjyys. Pelottaa se, että saatan jatkaa elämääni näin vielä monia vuosia. Kymmeniä. En halua sitä, mutta muuttaminen on yllättävän vaikeaa, vaikka kyseessä olisi kuinka pienet seikat. En osaa yhtäkkiä lähteä ihmisten pariin, kun olen opetellet erakoitumista vuosia. Sain joskus päähäni, että yksinäisyys on se, jota ihannoin ja eristin itseni muista. Toivoin silti jonkun seuraavan, pitävän kädestä ja halaavan, mutta pysyvän sopivan välimatkan päässä, jos halusin olla itsekseni. Ehkä kaikki johtuu vain siitä, että vaadin ympärilläni olevilta ihmisiltä aivan liikaa. Haluaisin suukon otsalle.

Epäilys on kasvanut suunnattomaksi. Epäilys siitä, ettei tätä kukaan lue. Jos joku eksyy tänne, voiko jättää vaikka huutomerkillä varustetun kommentin, jotta tiedän olevani elossa. Pliis.